Miksi haaveilen omavaraisemmasta elämästä?

Luonnonkukkia punamultaseinää vasten.

Mistä tahansa kiinnostunkaan, olen aika kova esittämään miksi-kysymyksiä. Joten ennen kuin mennään syvemmälle tässä omavaraisuusasiassa, on varmaankin paikallaan vastata itse kysymykseen miksi. Miksi haaveilen omavaraisemmasta elämästä?

Tiedän että monelle tie kohti omavaraisempaa elämää on lähtenyt ruoasta. Ehkä kyse on ollut halusta kasvattaa jotain tai halusta tietää täsmälleen, mitä suuhunsa laittaa. Ja vaikka itsekin nykyään kovasti haaveilen juuri kasvimaasta ja ruoan kasvattamisesta, minulle tämä on kuitenkin ehkä enemmän filosofinen kysymys. Mennään siis heti syvään päätyyn, ja palataan sitten sieltä hieman konkreettisempien asioiden pariin. 

Muistan että lapsena kirjoitin ystäväkirjoihin kohtaan “minusta tulee aikuisena” vastaukseksi “onnellinen”. Ajattelin että se on elämän kirkkain päämäärä, koska miksi millään muulla olisi merkitystä? 

Mutta kuten kuka tahansa elämäntapaguru nykypäivänä osaa kertoa, onnellisuus itsessään ei ole kovin hyvä päämäärä. Ensinnäkin onnellisuus on tunne, eivätkä tunteet kestä kovin pitkään. Vaikka olisin tosi onnellinen juuri nyt, hetken kuluttua kuitenkin tunteet tasoittuvat ja elämä jatkuu. Kaikkea aikaa ei voi olla onnellinen, ja jos se onnellisuus on elämän tarkoitus, saa aika pian huomata epäonnistuvansa. 

Lisäksi meidän yhteiskunnassa ja onnellisuudessa on sellainen hassu juttu, että helposti sitä toteaa että ollakseen onnellinen tarvitsee aina lisää. Lisää hienoja kokemuksia, lisää elämää helpottavia vempeleitä, lisää kauniita tavaroita. Asioita, jotka hetkeksi saavat maailman kirkastumaan ja näyttämään tosi ihanalta. Hirveän helposti ajautuu ajattelemaan, että kaikki mikä on vaikeaa, on minun ja onnellisuuden välissä. Että mitä helpompaa elämä on, sitä onnellisemmaksi sitä tulee. 

Ainakin itselleni tämä on osoittautunut aivan nurinkuriseksi ajatustavaksi. Ei minusta tee onnellista asiat, jotka ovat helppoja. Onnellisimmillani olen silloin, kun olen nähnyt vaivaa, tehnyt jotakin tärkeää, vähän kamppaillut ja kokeillut uudestaan ja uudestaan. Oppinut uuden asian, keskittynyt johonkin pitkään niin että vihdoin olen ymmärtänyt ja päässyt eteenpäin. Usein tällaisiin asioihin liittyy myös epäonnistumisia – niitä hetkiä kun heittää vaikkapa käsityön seinään koska ei tajua uutta tekniikkaa, mutta ai että sitten kun lopulta yrittämisen ja erehtymisen jälkeen kaikki menee nappiin ja tajuat että AI NÄIN SE PITI TEHDÄ! Tai ajatellaan vaikka lapsia ja onnellisuutta. He tekevät minut aivan valtavan onnellisiksi, mutta eivät he elämästä pätkääkään helpompaa ole tehneet. Mutta kaikki se vaiva mikä heidän mukanaan on tullut, kaikki vaikeat hetket ja omat tunteet joiden kanssa huomaa edelleen olevansa ihan aloittelija, on osa kuviota, sillä on merkitystä. Vaikeat, monimutkaiset asiat aiheuttavat lopulta niitä kaikkein onnellisimpia hetkiä. (Tosin tunnustan tässä, että onnellisuus löytyy myös hiljaisista hetkistä rantakalliolla auringonlaskua tuijottamassa – mutta ainakaan minusta ei tulisi onnellista PELKÄSTÄÄN sitä tekemällä.)

Se mitä kohti nykyään haluan mennä on merkityksellisyys. Että arkeni ja elämäni olisi sellaista, että koen sen merkitykselliseksi. Aika usein merkityksen mukana löytyy myös sitä onnea, mutta elämä on myös miljoonaa muuta tunnetta. Mutta mistä sitä merkitystä sitten syntyy?

Lapsiin liittyy usein myös sellainen aika kliseinen ajatus, että he auttavat meitä elämään hetkessä. Itse olen lasten myötä havahtunut siihen, miten paljon nautin niistä ajoista ja päivistä, jolloin meillä ei ole kiire minnekään. Saadaan herätä rauhassa, syödä aamupala sitten kun tulee nälkä, puuhailla sitä sun tätä. Että meillä on aikaa tehdä asioita yhdessä ja erikseen, jokainen tunti ei ole aikataulutettu. Minua ei haittaa, vaikka meillä olisi paljon tehtävää, kunhan se on sellaista, minkä näen – ja toistan tätä näemmä paljon – merkitykselliseksi. Mutta juuri nyt minun on tosi vaikea löytää mitään merkitystä tai järkeä niin kutsutuista ruuhkavuosista, joita runnotaan läpi hetkeäkään hengähtämättä, aikataulutettuna, ihan liikaa autossa istuen, koko perhe erillään jossain maailmalla. 

Totta kai haaveeseeni omavaraisemmasta elämästä liittyy myös ajatus siitä, että se olisi kestävämpää ja ekologisempaa elämää. Välillä ilmastoahdistus iskee niin kovaa, että tuntuu etten pysty hengittämään, tuntuu etten saa mistään kiinni. Haluan olla osa muutosta ja tehdä maailmasta paremman – haluan olla luomassa elämäntapaa, joka olisi ympäristön kannalta kestävämpi kuin nykyinen elämäntapamme. Haluan katsoa kohti tulevaa ja nähdä siellä mahdollisuuksia pelkkien uhkakuvien lisäksi.

Hassua kyllä, minun tapauksessani (ja ehkä aika usein tätä elämäntapaa tavoittelevien parissa) siihen liittyy katse taaksepäin. Äläkä ymmärrä väärin, en voi sietää sitä tiettyjen poliittisten ryhmittymien fiktiivistä kuvitelmaa menneisyydestä jossa kaikki oli paremmin ja jonka takia kaiken pitäisi pysyä ennallaan. 

Mutta lähdetään vaikka siitä, että kasvoin maatilalla. Minun perheessäni kasvatettiin ruokaa, tehtiin itse, korjattiin mitä pystyttiin, mietittiin pärjätäänkö ilman ja jos ei, miten asia sitten hoidetaan. Minulla ei ikinä ollut sellainen olo, että jotain puuttuisi, vaikka rahaa ei ollut paljoa käytössä. Toki inhosin porkkanarivien kitkemistä ja kivien keräämistä pellolta, mutta jo teini-iän keskellä tiesin, että maalle minä haluan sitten aikuisena palata. 

Vanhempani korostivat aina koulun tärkeyttä ja tukivat siinä paljon – jotta meillä lapsilla voisi olla helpompi elämä. Siksi välillä tuntuukin kovin ristiriitaiselta haaveilla yksinkertaisemmasta elämästä. Minä kouluttauduin, minulla oli (ja on) mahdollisuuksia johonkin aivan muuhun. Ja silti minä haluan sinne, maatilalle kasvattamaan vihanneksia, haaveilemaan kanaparvesta ja hankkimaan elantoani maanviljelijänä näinä hulluina aikoina kun kaikki muuttuu ja maatalous yleisesti ottaen on kaikkea muuta kuin kannattavaa. 

Ajattelen että voimme poimia menneiden vuosikymmenten elämäntavasta (tai elämäntavoista) ne parhaat puolet – kaiken sen tietotaidon, joka ennen siirtyi itsestäänselvästi sukupolvelta toiselle, sen että joka vuosi ei ostettu kilokaupalla uutta elektroniikkaa, vaatteet korjattiin kun ne hajosivat (ja niiden alunperinkin oli tarkoitus kestää enemmän kuin kaksi kuukautta), ruokavalio koostui satokauden tuotteista eikä lihaa syöty 80 kiloa vuodessa. Ja sitten yhdistetään ne menneisyyden parhaat puolet nykypäivään ja -tietoon: vähennetään tietoisesti hiilijalanjälkeä, käytetään hyödyksi lukemattomat mahtavat kasvisreseptit, opitaan uusia taitoja ja jaetaan vertaistukea verkon välityksellä, hyödynnetään uusia työkaluja, haaveillaan paremmasta maailmasta ja tehdään aktiivisesti töitä sen eteen.

KONKREETTISEMMIN: TURVALLISUUS, LAPSET, KÄDENJÄLJET

Olen aina ajatellut olevani aika turvallisuushakuinen ihminen. Myös sitä maallemuutto ja omavaraisemman elämän tavoittelu minulle tarkoittaa: mahdollisuutta vaikuttaa itse enemmän siihen, että kriisitilanteessa tai ihan arjessakin pystyn huolehtimaan omasta perheestäni. Että en välttämättä ole täysin riippuvainen ruokakaupan logistiikkaketjusta, sähköyhtiön toiminnasta tai vesilaitoksen toiminnasta. Voin kasvattaa, kerätä ja säilöä ruokaa, lämmittää talon ja tarvittaessa vedenkin ilman sähköä ja suunnata ulkohuussiin, jos vesi lakkaa virtaamasta. Turvallisuuden lisäksi se tuntuu vapaudelta: että en ole täysin riippuvainen jostakin kasvottomasta tahosta, jonka toimintaan minun on vaikea vaikuttaa.

Vaikka meillä täällä Suomessa onkin suunnilleen maailman turvallisimmat elintarvikkeet, oman ruoan kasvattamiseen liittyy myös ajatus siitä, että silloin tiedän varmasti, mitä minä ja perheemme syömme. Miten ruoka on kasvatettu, millä sitä on lannoitettu, että siihen ei ole tungettu ylimääräisiä kasvinsuojelu- tai muita aineita. Ajattelen myös että ruoan kasvattaminen itse – kaikki se vaiva mitä pitää nähdä – auttaa myös arvostamaan ruokaa eri tavalla kuin se, että sen kipaisee hakemassa ruokakaupasta. Haluan tutkailla sitä, kuinka paljon me voidaan kasvattaa omasta ruoasta itse ilman että tukehdutaan työtaakan alle – ehkä samalla inspiroida muitakin siihen puuhaan. Ruokaturvan kannalta kun on aina parempi, mitä useampi kasvattaa itse edes jotain! 

Tähän omavaraisemman elämäntavan haaveeseen liittyy myös aika paljon se, mitä haluan lapsilleni opettaa, millaisen lapsuuden haluan heille tarjota. Haluan että lapsilleni on selvää, mistä ruoka tulee ja mitä sen eteen on tehtävä, haluan että he oppivat niitä taitoja joita vuosisatoja on välitetty nuoremmille sukupolville. Haluan, että he eivät elä kauppakeskusten ja jatkuvien katumainosten välittömässä läheisyydessä, vaan rauhallisemmassa, vähemmän vilkkuvia ärsykkeitä ja ääniä sisältävässä ympäristössä. Haluan, että metsät ja pellonreunat on heidän leikkipaikkoja, että yhdessä opetellaan tunnistamaan lisää kasveja (ja varmaan oman keski-ikäistymisen myötä myös pikkulintuja, mikä on minusta aina ollut tylsintä mitä on olemassa), että koko ajan ei tarvita jotakin ohjelmaa (koska tylsistyminen on mielikuvitukselle parasta), että itse tekeminen on ihan yhtä hyvä tai parempi vaihtoehto kuin kaupasta ostaminen. Ajattelen että tässä epävarmassa maailmassa jossa me asutaan, se että opetan lapsilleni taidot joiden varassa he voivat selvitä kriisitilanteista on yksi isoimpia lahjoja mitä voin heille antaa. 

Lisäksi minua tässä elämäntavassa kiehtoo ihan valtavasti mahdollisuus nähdä omat kädenjälkeni. Kasvoin ajatellen etten ole kovin käytännöllinen ihminen, ja edelleen 

tiedän että ajatukseni eivät ihan aina askartele kovin konkreettisella tasolla. Opinnoissa puhuttiin tiimini kanssa siitä miten minulle on tosi helppoja kaikki kirjalliset tehtävät, se että pitää lukea raportteja ja aineistoja ja yhdistellä ne kokonaisuuksiksi – ja että meidän opinnoissa se ehkä poikkeaa valtavirrasta, koska maatalousalan opinnot vetävät puoleensa ehkä enemmän niitä käytännön ihmisiä, niitä jotka ovat innoissaan siitä että pääsevät tekemään asioita käsillään ja fyysisesti. 

Mutta huolimatta rakkaudestani kirjoitettuun sanaan ja abstrakteihin ajatuskuvioihin, minusta on ihana saada aikaiseksi asioita, jotka pystyn näkemään. Kutominen on ollut tärkeimpiä rentoutumiskeinojani teini-ikäisestä saakka, eikä mikään ole parempaa kuin tehdä jotakin käytännöllistä, mikä pääsee lukemattomia kertoja käyttöön. Rakastan leipomista ja tietyissä olosuhteissa ruoanlaittoa (pienten lasten äitiys tuntuu olevan pelkästään sitä että joko miettii mitä seuraavaksi syödään tai tekee sitä ruokaa – pikkuhiljaa mennään taas kohti vaihetta jossa nautin ruoanlaitosta, kun koko maailmani ei tällä hetkellä koostu siitä). Tykkään remontoinnista, kukkapenkin kaivamisesta, villasukkien parsimisesta ja nykyään jossakin määrin jopa siitä kasvimaan kitkemisestä, koska silloin minusta tuntuu että saan jotakin aikaiseksi – palataan taas siihen, että tunnen tekeväni jotakin, jolla on merkitystä.

No niin, siinä oli melko monisanainen selvitys siitä miksi tällä tiellä ollaan. Mitkä ovat sinun tärkeimmät syysi omavaraisteluun? 

Lue myös:

Keitä me ollaan ja mitä puuhataan?

Aion palata kirjoittelun pariin, nyt kun me vihdoin aletaan lähestyä pitkäaikaista haavetta maallemuutosta. Tarkoituksena on kertoa meidän matkasta kohti merkityksellisempää ja omavaraisempaa arkea, perhe-elämästä maatilalla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *